Kirjoittelin aikaisemmin toista blogia ja kauhukseni sain tänään huomata, että blogini on haihtunut kuin tuhka tuuleen, ehkä käyttämättömyyttäni se on poistettu, tai muuten vaan..

No kuitenkin. Hieman itsestäni ja tavoitteistani. Siitä kuka olen ollut ja kuka aion olla.

Olen siis kolmen lapsen yksinhuoltaja äiti, 27 vuotta tulee kesäkuussa täyteen. Lapset 9v, 5v ja 2v. Oikein pirtsakoita pakkauksia kaikki kolme ja osaavat pitää äitin kiireisenä.

Miksi olen yksinhuoltaja?

Noh, tähän kun ei ole yksinkertaista eikä lyhyttä vastausta. Aloitetaan siis alusta..

Olin 15 vuotias kun aloin seurustella kahden vanhimman lapseni isän kanssa,kutsuttakoomme häntä Markoksi. Hyvin pian kuvioihin tuli väkivalta ja nuorena likkana en tajunnut lähteä pois. Asiat kehittyi ja 17 vuotiaana huomasin olevani raskaana. Tietoinen päätös,ei mikään vahinko. Koko suhde oli yhtä myrskyä, soutaa-huopaa touhua, joka jälkeenpäin ajateltuna oli hyvinkin kuluttavaa.

Ammattikoulu,autokoulu ja neuvola käynnit. Kyllähän siinä kaikenlaista riitti. Syyskuussa 2004 synnytin esikoiseni,tuon maailman ihanimman pienen rinsessan. Juuri olin itse 18 kerinnyt kesäkuussa täyttämään. Synnytys oli vaikea imukuppi synnytys ja olin TODELLA kipeä synnytyksen jälkeen,veriarvot romahti ja verensiirto nosti vielä korkean kuumeen.

Kaksi viikkoa kerittiin olla kotona kun "Markoa" ei sitten lastenhoito ja perhe enää kiinnostanutkaan ja jätti meidät pärjäämään keskenämme. Maailmani romahti hetkessä. Asiaa ei auttanut yhtään se, että tyttäreni oi koliikki vauva ja huusi yöt eikä se, että "Markolla" oli heti,itseäni kolme kertaa lihavampi nainen kierrossa. Onneksi raskaitten öitten jälkeen sentään pääsin vanhempieni luokse muutamaksi tunniksi nukkumaan ja latailemaan pattereita.

Olin tuolloin 57 kiloinen ja laihduin entisestään. Taisi puntari näyttää pahimmillaan 42 kiloa. Olen siis 157 senttiä lyhyt ja aina ollut erittäin harteikas ja Y- vartaloinen yleisurheilija taustan ansiosta.

Kuvioihin astui ammattikouluaikainen poikaystäväni,kutsutaan häntä nyt vaikka "Veikoksi", jonka kanssa oli kiva tutustua hieman tähän maailmaan, jota minun olisi "pitänyt" elää. Normaalia 18 vuotiaan elämää. Kavereita, baareja jne. Tottakai lapseni hoidin yhtälailla,joskus iltaisin ja viikonloppuisin vanhempani ottivat tyttäreni hoitoon. Kiitos heille, ilman heitä en olisi jaksanut muutenkaan!

Juttu "Veikon" kanssa kuitenkin päättyi yhtä nopeati kuin alkoikin ja tämä "Markon" sen aikainen akka lähestyi minua ja halusi kahville kanssani. Kertoi, kuinka "Marko" ei saanut minua mielestään. Hänen suustansahan minä sen halusinkin kuulla, no en todellakaan!

Meni viikkoja kun taas alettiin "Markon" kanssa tuumailemaan maailmaa yhdessä. Lihoin tuohon aikaan TODELLA nopeasti ja painoa tuli koko ajan lisää. Pian muutimmekin yhdessä toiselle paikkakunnalle,isompaan kaupunkiin pois pienistä ympyröistä. Parhaimpia päätöksiä elämässäni tuo lähteminen.

Kaikki oli uutta ja kivaa, uuteen totuttelua. Painoin tuolloin jo hurjat 82kiloa ja tuolloin päätin aloittaa kunnon elämäntapa remontin! Ensimmäisenä vuotena paino tippui 12 kiloa pelkillä kävelylenkeillä ja hiilareitten pois jätöllä. Painoa oli silti reippaasti, vielä 70 kiloa eli aivan liikaa näin lyhyelle naiselle. Tuosta oli vaikeaa saada enää painoa tippumaan ja paino tuntui junnaavan vain paikallaan, tein sitten mitä tahansa.

Aloitin tarjoilijan opinnot ja kurssillani tutustuin "Mari" nimiseen, itseäni 14vuotta vanhempaan naiseen. Vietimme paljon vapaa-aikaa yhdessä.

Aikaa kului ja "Marko" alkoi olemaan paljon ylitöissä. Tai no, "ylitöissä".

Joskus ajelessani "Marin" kanssa pitkin kaupunkia, hän huomautti "Markon" kropasta jotakin. Sanatarkkaan en muista mitä siitä mainitsi mutta sai hälytyskelloni soimaan. En vielä osannut ajatella mistä on kyse mutta tiesin jotakin olevan meneillään.

Yhtenä kauniina päivänä yritin sitten saada "Markoa" kiinni, oli taas ilmoittanut jäävänsä ylitöihin. Eipä vastannut puhelimeen jonka jälkeen yritin soittaa "Marille" ja sain vain luurin korvaan. Päätin ajaa "Marin" pihaan ja sielähän meidän toinen automme kökötti "Marin" autokatoksessa "piilossa". Harmi vain, että auto oli niin iso ja korkea, ettei sitä voinut olla huomaamatta. Tunsin itseni todella, todella petetyksi ja tyhmäksi. Olihan merkkejä ollut ilmassa. Silti yritin luottaa omaan kihlattuuni ja parhaaseen ystävääni. Tulin kuitenkin pahasti petetyksi,heti kahdelta taholta. Kaksi minulle tärkeintä ihmistä teki pahimman mahdollisen.

Viha ja katkeruus täytti mieleni. Halusin erota pikaisesti ja muutimme erillemme. Kuitenkaan asiaa ei helpottanut että "Marko" asui seuraavalla kadulla ja "Marin" vanhemmat naapurissani jossa se harakka kävi useasti viikon aikana. Keskeytin myös tarjoilijan opinnot koska en kestänyt katsella enää "Marin" naamaa.

Tapailin hetken yhtä "Matti" nimistä miestä, mutta huomasin pian, että hän tykkäsi olla aina kännissä ja itselleni tuo elämäntapa ei sopinut. Homma siis päättyi ennen kuin kerkisi alkaakaan.

Päästiin syksyyn ja kas kummaa, löysin itseni TAAS "Markon" kainalosta!Pian muutettiinkin takaisin yhteen ja poikani ilmoitti tulostaan. Kaikki oli taas hetken hyvin.

Ensimmäistä kertaa jouduin kokomaan fyysistä väkivaltaa myös raskaana ollessani. Aina olin pitänyt raskautta turvanani, ajatellut ettei toinen kajoa kun lapsi on tulossa. Olin tuolloin hölmö 21 vuotias joka ei tiennyt siitä paremmasta mitään. Poika syntyi ja ristiäispäivänä meidät myös vihittiin.

Muutimme toiselle paikkakunnalle kummankin työkuvioitten takia. Kaikki oli hyvin kunnes tuli työpaikkani pikkujoulut joihin tietenkin osallistuin. Tullessani kotiin oli sielä isäntä humalassa 9kk poikamme kanssa ja selkäsaunahan siinä minulle taas tuli.Syytä en tiedä miksi.

Ensimmäisen kerran jouduin soittamaan poliisit paikalle. Isäni myös haki poikamme pois koska itse en välttämättä olisi humalatilani takia kyennyt lasta yöllä hoitamaan. Kuitenkaan vieläkään en tajunnut heittää tuota säälittävää ukon kuvatusta pellolle.

Työmme päättyivät ja päätimme lähteä takaisin vanhalle paikkakunnallemme.

Olin saanut edelliseltä paikkakunnalta paljon uusia tuttavia joita kävin säännöllisesti viikonloppuisin katsomassa.

Mieshän ei tästä tykännyt, vaan eräs kaunis kirkas päivä sain lasteni nähden selkääni oikein urakalla. Silloin päätin että nyt saa riittää!

Kaikessa hiljaisuudessa hommasin asunnon ja koulupaikan parin sadan kilometrin päästä ja kun muutto päivä viimein tuli, teimme isäni kanssa muuton mieheni ollessa töissä. Raukkamaista lähteä sanomatta mutta en nähnyt muutakaan vaihtoehtoa.

Eropaperit laitoin heti vetämään. Sain paljon uhkailuja, milloin mistäkin. Onneksi olin kaukana eikä tarvinnut pelätä että mies meitä löytäisi.

Kun tilanne oli rauhoittunut muutin taas takaisin. Exän kanssa asiat oli ihan ookoo ja lapset asuivat vuoroviikoin kummankin luona.

Oli vapaa viikkoni ja torstai ilta. Käytin tuolloin vielä Irc-galleriaa ja eräs kiinnostava,itseäni vajaa pari vuotta nuorempi miehenalku lähestyi minua. Kutsutaan häntä vaikka "Mikaksi".Juttelu eteni siinä määrin että seuraavana päivänä lähdin ajelulle hänen kanssaan. Ilta oli, sanotaanko,mielenkiintoinen. Lähdimme hänen kavereitaan kuskiin ja joskus yöllä "Mika" toi minut takaisin kotiin. Tuolloin "Mika" ei vielä tiennyt että minulla on lapsia mutta asia selvisi hänelle hyvinkin pian.

Aloimme tapailla tosissamme ja pian jo seurustelimme. Olin todella ihastunut ja pian jo rakastunut. Näimme lähes joka päivä ja viikonloput olimme aina yhdessä. Teimme paljon kaikenlaista mikä oli minulle aivan uutta.

Aikaa kului ja huomasin olevani raskaana. Aivan toivottu ja odotettu lapsi kuitenkin. "Mika" selvisi pian alkujärkytyksestä ja aloimme miettiä asumisjärjestelyitä. Päätimme muuttaa toiselle paikkakunnalle josta olisi kummallakin yhtä pitkä matka töihin. Löysimme helposti asunnon sen hetkisen vuokranantajani kautta ja elokuussa 2010 muutimme yhteiseen kotiin.

Kului 8päivää ja "Mika" lähti kavereittensa kanssa juhlimaan. Seuraavana päivänä maailmani romahti.

"Mika" ei ollut tullut yöllä kotiin. Eikä vielä aamullakaan. Yritin soittaa ja laittaa hänelle viestiä,turhaan. Ajattelin,että hän on joutunut putkaan tms. Mutta ei,iltaan mennessäkään ei mitään ollut kuulunut.

Olin aivan huolesta sekaisin. En tiennyt kuinka päin olisin ollut.

Vasta kolmen päivän päästä sain viestin jossa luki lyhyesti ja ytimekkäästi:" Anteeksi, en vain pysty".

Tässä tilanteessa olisin kaivannut muutakin kuin hemmetin viestin! Olin aivan raivoissani. Kihisin kiukusta enkä tiennyt mitä olisin tehnyt.

Viha muuttui hysteeriseen itkuun jota kesti päiväkausia. Olo oli niin kamala että syöminenkin unohtui. Hyvä että arkisista askareista onnistuin selviämään.

Muutin kuun vaihteessa jo takaisin vanhalle paikkakunnalle. Sain asunnon nopeasti kun tuo työpaikkakin paikkakunnalla oli.

Olo ei helpottanut eikä syömisestä tullut mitään. Oksennus kurkussa sain kahvia juotua että jotenkin pysyin tolpillani. Paino ei noussut grammaakaan koko raskausaikana ja taisi se jopa tippuakin. Olin todella huonossa kunnossa henkisesti. Sairastuin masennukseen ja syömishäiriöön.

Synnytys lähestyi ja viikko ennen laskettua aikaa ajoin kolarin. Jouduin tekemään äkkijarrutuksen liukkaalla tiellä eikä perässäni ajanut auto kerinnyt reagoimaan ja ajoi perääni.

Tuosta alkoi sairaalassa hyppääminen supistusten takia jotka aina sairaalaan päästyäni alkoivat laantumaan. Viisi päivää tätä rallia pitikin suorittaa ja olin jo sen verran turhautunut ja väsynyt että kun synnytys viimein lähti käyntiin,pystyin yön nukkumaan oikein hyvin supistusten välit. Aamulla ei sitten kerinnytkään kuin kävellä saliin ja ponnistaa kolme kertaa ja tyttönen oli maailmassa.

Tyttö oli hieman pieni mutta oikein pirtsakka pakkaus ja saikin täydet kympit. Päästiin pois sairaalasta jo kolmantena päivänä kun neiti oli saavuttanut kolmen kilon painon.

Kävin puntarissa ja kappas, raskaudesta eikä aikaisemmin hommaamistani läskeistä ollut tietoakaan. Painoin 58 kiloa. Kuitenkin syömättömyyteni jatkui ja puntari näytti pian jo 48 kiloa.

"Mikan" kanssa pidettiin edelleen yhteyttä Hän toivoi uutta mahdollisuutta. Monta mahdollisuutta annoinkin ennenkuin itselleni tuli lopullinen stoppi,mielenkiinnon menetys koko touhuun. Aina samaa kaavaa. Viikko asiat hyvin ja kaks päin persettä. Ei tuota vain jaksa.

Enää en jaksanut vastata viesteihin ja puhelutkin estin.

Olin oikeastaan pitkästä aikaa onnellinen vaikka tietenkin vieläkin aivan hukassa. En tiennyt mihin suuntaan lähteä. Silti kaipasin toista joka päivä. Puolitoista vuotta itkin joka päivä.

Tuli syksy ja tapasin baarissa kivan miehen. Yhdenyön juttuhan siitä tuli ja parin päivän päästä sain perinteisen kirjeen jossa tämä mies, vaikka nyt "Tero", harmitteli hukanneensa numeroni. Laitoin "Terolle" samantien viestiä ja parin päivän päästä hän tulikin kahville.

Juttelimme paljon ja pidimme yhteyttä tiiviisti. "Tero" alkoi tulla luokseni viikonloppuisin. Myöhemmin myös joskus viikolla. Aamuisin oli kiva herätä tuoreen kahvin tuoksuun jota hän oli keittänyt ennen töihin lähtöään.

Olimme tapailleet jo 10kuukautta ja menimme paikalliseen yökerhoon. Yhtäkkiä tummatukkainen tyttö tulee huutamaan minulle että "saatanan yksinhuoltaja huora!Etkö sä tajua tapailevas varattua äijää?!Minä oon seurustellut 3vuotta "Teron" kanssa."

En voinut kuin katsoa suu auki tyttöä. Mistään tälläisestä minulla ei ollut minkäänlaista hajuakaan. Asia tuli aivan yllätyksenä.

Selvittelimme asiaa tupakkakopissa kolmistaan. "Tero" sanoi rakastavansa vain minua mutta tuossa tilanteessa noilla sanoilla ei ollut mitään merkitystä. Olinhan ollut toinen nainen jo melkein vuoden. Olin hukannut 10 kuukautta elämästäni tyhjän takia. Kuinka joku voikaan elää täydellistä kaksoiselämää jäämättä siitä kiinni?! "Teron" tyttöystävä,"Aino" ,oli tiennyt minusta jo 8 kuukautta mutta ei ollut voinut aikaisemmin tulla sanomaan minulle mitään eikä yhteiset tuttummekaan olleet asiaa minulle avanneet.

"Teron" tyttöystävä liittyi seuraani ja juttelimme pitkään. Menimme luokseni jatkoille josta lähdimme hänen ystäviensä luokse jatkojen jatkoille. Saunoimme ja joimme, manasimme "Teron" alinpaan kastiin.

Pidimme "Ainon" kanssa paljon yhteyttä ja olemme nykyäänkin hyviä ystäviä.

Aloitin seuraavana vuonna opinnot aikuiskoulutuksessa ja työssäoppimis paikassani oli komea mies,"Jukka". Välillämme kipinöi aina ja teimme paljon asioita töissä yhdessä.

Tuli lokakuu 2012 ja meillä oli työpaikan illanistujaiset joihin minäkin sain kutsun. Tietenkin lähdin mukaan. Menimme paikalliseen yökerhoon jossa "Jukka" teki aloitteen. Menimme tanssimaan ja pian suutellimmekin jo tanssilattialla.

Asiat etenivät ja pian asuimmekin jo yhdessä.

Kaikki oli hirmu vaikeaa. "Jukka" koetteli jatkuvasti hermojani. Mistään ei tullut mitään.

Helmikuussa "Jukka" muutti pois mutta jatkoimme silti yhdessä. Olimme hätäilleet ja yritimme katsoa hieman hitaampaa tahtia homman toimivuutta.

Pian kuitenkin selvisi, että "Jukalla" on toinen nainen.

Taas kerran,kuinka aina minulle voi käydä näin!

Homma nopeasti pakettiin ja se siitä! Työharjoittelustani jäi uupumaan kaksi viikkoa koska en kestänyt enää mennä töihin. Näytön olin kuitenkin kerinnyt suorittaa ja valmistumiselleni ei onneksi ollut mitään estettä.

Aluksi yritimme "Mikan" kanssa yhteenpaluuta;hän kävi katsomassa lastaan mutta eipä siitä sitten mitään taas tullut. Kaksi viikkoa taisi asiat olla hyvin ennenkuin kaikki taas päättyi.

Nykyään katson avoimena tulevaisuuteen. Kyllä tuola jossain on minullekin "se oikea" joka välittää myös lapsistani.

 

Huh huh, johan tuli tekstiä.

Mitä olen oppinut?

Sen, ettei kehenkään voi, eikä kannata luottaa. Ja sen, etten ikinä tapaile työkaveria.

Ja tietenkin sen, että asiat täytyy katsoa loppuun asti ennenkuin kannattaa luovuttaa.

 

Kuka haluan olla?

Parempi äiti. Elämän koulimana tajuan ja tiedän asioita, joista monellakaan ei ole mitään hajuakaan.

Lihaksikas ja itsestään huoltapitävä äiti. Massakausi takana ja kivat lihakset jo löytyy. Hurahdin punttisalilla käyntiin eikä loppua näy. Ja painon olen taas saanut tuonne 58kilon kieppeille enkä enää mikään luuranko haluakaan olla.