sunnuntai, 1. syyskuu 2013

No voihan..Nettideittailu!!

Onpas tuo aika on taas hurahtanut ja viime kirjoituksesta tuntuu olevan ikuisuus!

Mutta kun nyt pääsi käymään niin että tämä akka otti ja meni RAKASTUMAAN! Ja kirjoittelu jäänyt muuttojen ja muuttuneiden tilanteiden myötä..

Siinä ei sitten turhia hidasteltu vaan nyt on menty aika hurjaa tahtia,tasottuuhan tämä tästä koko ajan mitä enemmän viikkoja kuluu.

Täytyy myöntää että ihan netistä toisemme bongattiin. Monet ovat varmasti kuulleet kaikenlaisia kauhutarinoita nettideittailusta mutta nyt kolahti. Toivottavasti loppuelämäksi!

Netin kautta itse lähdin kumppania hakemaan ihan kokeilu mielessä ja ajankuluksi. Mitään en odottanut. Ja se, että kovin vaikeaahan ketään on tavata kun koskaan ei oikein pääse mihinkään lähtemään, ainakaan ilman lapsia.

Tosiaan, ukkoni, lähestyi minua nettideittisivuston kautta tuossa toukokuun puolessa välissä. Muutama viesti vaihdettiin ja sain kuvan sähköpostiini. Kuvan perusteella olin vähän niin ja näin ,haluanko tavata häntä ollenkaan.. Vaihdettiin kuitenkin numeroita ja ja viestiteltiin paljon. Pian jo soittelimme. Miehen ääni oli matala,erittäin seksikäs. Rakastin tuota ääntä. Kovasti mietin kuinka tulisin pettymään kun tavattaisiin joku päivä.

Tuttuun tapaan soittelimme taas eräänä kauniina tuokokuisena päivänä. Mies heitti haasteen mennä pyörähtämään hänen työpaikallaan parinkymmenen kilometrin päässä. Kello oli jo sitä luokkaa että tenavia olisi pitänyt alkaa laittaa nukkumaan ja sanoin että tultaisiin jos mitään mullistavaa ei sattuisi.

Joku sisälläni empi mutta joku taas käski menemään. Olihan meidän joka tapauksessa joku päivä tavattava aivan kasvotusten joten pakkasin lapset autoon ja lähdimme ajamaan.

Sydän jyskytti hurjaa vauhtia. Pelonsekaisia tunteita ynnättynä jännityksellä. Ja löysin vielä perillekin :D

Odotimme sovitussa paikassa koska isojen koneiden sekaan oli turha lähteä henkilöautolla tukkimaan.

Mies saapui hyvin pian paikalle ja astuin ulos autosta. Miehen ensimmäinen kommentti oli että :"Mennään vaan naimisiin". Olimme vitsailleet puhelimessa naimisiinmenosta näkemättä.

Mies oli itseäni päätä pidempi, hänellä oli lyhyt tummanruskea tukka ja ihanat ruskeat silmät, leveät hartiat eikä hän ollut mikään rimpula. Ja voin vaikka vannoa että se oli sitä Rakkautta ENSISILMÄYKSELLÄ!

Lähdettyäni ja päätielle päästyäni en voinut olla huutamatta suoraa huutoa. Huusin onnesta ja innostuksesta. Lapsetkin jopa hieman säikähtivät :D

Mies laittoi jo kotiinpäin ajellessani viestiä jossa tiedusteli koska nähtäisiin seuraavan kerran. Heitin pallon hänelle asiassa ja seuraavana päivänä mies jo tuli luoksemme yöksi.

Juttelimme tunteja päivisin puhelimessa ja tunsin suurta yhteenkuuluvuutta tämän miehen kanssa.

Hänelläkin on kaksi lasta, on tokikin vain viikonloppu-isä. Miehen lapset ovat mukavia ja tullaan hienosti toimeen. Samoin kuin mieheni tulee minun lasteni kanssa.

Mies tuli luoksemme kahden viikon ajan joka yöksi. Ja minä menin miehen luoksi viikonloppuisin toiselle paikkakunnalle. Lähennyimme todella nopeasti ja pian jo seurustelimme virallisesti.  Eikä tarina tosiaankaan pääty noihin kahteen viikkoon vaan mies vaihtoi sen jälkeen työpaikkaa ja tekee nykyään reissuhommia.

Reissuhommat on ihan ookoo kun niihin on tottunut suhteen alusta asti.

Mutta takaisin asiaan..

Mies pyyteli kovasti meitä luokseen asumaan. Ja mitäs minä tein.. Emmin muutaman päivän ja laitoin kaupunkiasuntoni vuokralle! Vuokralaisen sain todella nopeasti,ehkä liiankin, koska muutto piti hoitaa jo seuraavana viikonloppuna! Vuokralainen on tuttuni joka tarvitsi nopeasti asuntoa eron takia. Luottamus häneen on 100%, joten sen kummemmin asuntoni kohtalosta minun ei tarvitse murehtia.

Nyt olemme siis asuneet yhdessä virallisesti kaksi viikkoa. Rakastun tuohon komistukseen vain päivä päivältä enemmän. Minkäänlaisia psykopaatin oireita hänestä en vielä ole saanut esiin ;) Nk. aluksi pelkäsin sen perusteella, miten tavattiin..Nettideittien kautta!

Kaipuuta minulla ei kaupunkiin ole ollut. Eilenkin käytiin likalle silmälaseja tilaamassa eikä vierailu edellisellä paikkakunnalla tuottanut juuri minkäänlaisia tunteita.

Asutaan siis nykyään MAALLA, kirjaimellisesti, noin 100km päässä entisestä elämästä. Onhan tämä ollut aluksi melkoinen kulttuurishokki kun maalla on hieman eri meininki kuin kaupungissa. Täälä "naapurit" vain kävelevät sisään kyselemättä ja apua saa aina kun sitä tarvitsee, asiassa kuin asiassa. Myöskin takaisinmaksu asiassa kuin asiassa ei jää retajamaan. Jos toinen auttaa toista jossakin, saa auttaja aina joko rahaa palkaksi tai muun korvauksen..Kuten olen itse huomannut joutuessani paistamaan kokonaisia kanoja joita naapurin kanatilallinen meille raahaa palkaksi miehen avusta :D

Maalla on oikeastaan ihanan rentoa verrattuna kaupunkiin. Ainoastaan kaipaan suuria kauppoja ja erikoisliikkeitä. Ja lähikauppaani, Prismaa :D joka on nyt vaihtunut Saleen.. Kröhm...

Mutta elämä hymyilee täälä tällä erää. Ei olla vielä edes riidelty mutta kyllä sekin sieltä vielä tulee vaikka hyvin samanlaisia ollaan ja mies on ihana kuuntelija jolle voi sanoa kaiken mikä mieltä painaa!

Arvostan miestäni niin paljon! Tuntuu että oltaisiin oltu yhdessä aina ja tunnettu jo ikuisuus. Toivottavasti toinen pysyy tuollaisen aina!

 

torstai, 1. elokuu 2013

Yksinäisyys (Vanhoja katkeria tekstejä entisen minäni suusta;kopsattu vanhasta blogista))

Tiedättekös, kuinka äitiys ja yksinhuoltajuus vieroittaa meidät muusta maailmasta. Ennen pitkää myös tukenasi seisoneet ystäväsi hylkäävät sinut.

Se, kuinka kaikki kaverisi lässyttävät tulevansa aina käymään luonasi lapsesi synnyttyä, on täyttä p****puhetta! Kaverisi voi tulla korkeintaan kerran tuota sinappikonetta katsomaan ja lässyttämään kuinka suloinen vauva on. Tämän jälkeen et kuule kaveristasi enää mitään.
Toinen vaihtoehto, sama lähtötilanne.. Kaverisi pyytää sinua kahville, kieltäydyt ja ehdotat, jos kahvit juotaisiin sinun luonasi, onhan sinulla tuo pieni nyytti jonka kanssa lähteminen on niin kovin vaivalloista, täytyyhän se ensin syöttää ja röyhtäyttää ja vaipat vaihtaa ja parastahan olisi, jos sen juuri silloin nukkumaankin saisi.
Noh, tämähän ei tietenkään tule kuuloonkaan ja kaverisi tyrmää ideasi, kiirehtien lopettaa puhelun tokaisten :”joskus toiste sitten”, yrität sanoa jotain väliin, mutta kaverisi on lopettanut jo puhelun. No, tässäkään tapauksessa kaveristasi et enää tule kuulemaan mitään.

Sen kerran, kun kaverisi luokse lähtisit käymään, revit autosi talvipakkasella käyntiin, pakkaat jälkikasvusi autoon ja huristelette jääkaapillasi kaverisi luokse vain huomaamaan perille päästyänne , että nytpäs jäi sitten lapsosen vellit ja pullot kotiin ja eikun takasin vaan! Siinä se kyläilyreissu sitten olikin ennen kuin alkoikaan. Hienoa!
Jos joskus satut pääsemään oikein perille asti, lapsesi mitä ilmeisimmin tuhoaa jotain ettekä ole enää jatkossa tervetulleita kyläilemään.
Korvaat mukisematta lapsesi hajottaman romun, silti ystäväsi ei enää vaivaudu sinuun yhteyttä ottamaan.

Jos ystävälläsi sattuu olemaan itsellään lapsi, huom. lapsi, yksi kappale, silti sinä olet velvollinen kulkemaan kaverisi luona. Sinun luonasi ei voi käydä, ei missään tapauksessa. Ja tämä on enemmän sääntö kuin poikkeus, vaikka sinulla olisi 4 lasta, silti se olet sinä, joka kaveruuttanne joutuu ylläpitämään. Jonkin ajan päästä alat ihmettelemään, miksi oikein edes vaivaudut kun kukaan muukaan ei sitä tee.


Ja jos lapsellasi sattuu olemaan koliikki, et varmasti kuukausiin liiku yhtään mihinkään. Jos et polta jo tässä vaiheessa, niin viimeistään tällöin opettelet tuonkin tavan. Eihän seinille puhuminen ja raivoaminen väsyneenä ole kovin fiksun näköistä, eihän?!


Sitten kun sinä saat tämän pienoisen nyyttisi isovanhemmille hoitoon ja pääset lähtemään viihteelle, alkaa seuran metsästys. Soitat kaikki vanhat luottoystäväsi läpi, ketään ei kiinnosta. Siirryt soittamaan kaverisi läpi, ketään ei kiinnosta. Soitat työkavereillesi ja EHKÄ joku heistä voi lähteä, myöhemmin hänkin ilmoittaa estyneensä lähtemästä. Meinaat vaipua epätoivoon mutta soitat ex hoidollesi, jonka kanssa teillä on ollut lähinnä seksisuhde; hän varmasti lähtee toosan toivossa mukaasi. Kivaa iltaa siinä sitten vaan…
Voit kokeilla tietty myös yksin baariin menemistä. Mitä ilmeisimmin kontrollisi pettää, humallut liikaa, estot katoaa ja sitä rataa… Ja loppu viimein päädyt tämän säännöllisen epäsäännöllisen seksikumppanisi kanssa jälleen sänkyyn. Ja v*tuttaakos aamulla, KYLLÄ! Lupasithan itsellesi että viime kerta oli viimeinen.. No, eipäs ollutkaan..

Onneksi meillä on tämä niin ihana sosiaalinen media, facebook! Olisi varmaan moni jo pyörees huonees jos ei tällaista olisi olemassa.
Milläs muulla sitä sitten enää kehenkään pidätkään yhteyttä kun kännykkä alkaa olla mennyt pois muodista ja koskaan et ketään livenä enää tapaa kun kaikki tapittaa kotona koneittensa ääressä chattaillen ja linkkejä jaellen.
Sopii tietty mainiosti meille omissa kodeissamme “vankeina” oleville yyhoo mutseille.
Aluksi keskustelet tiiviisti kavereidesi kanssa chatissa, mutta joudut useaan otteeseen siirtymään ruoan laittoon ja p*skavaipan vaihtoon. Kavereitasi tämä jaettu huomiosi ottaa niiiiin pahasti päähän, että alat tippua jokaisen kaverisi kaverilistalta pois. Jäljellä ovat pian vain sukulaisesi ja työkaverisi jotka eivät vaan viitsi sinua pois listaltaan heittää koska kuitenkin tulette vielä töitä joskus yhdessä tekemään.


Jossain vaiheessa tulet huomaan, kuinka vanhemmistasi on tullut parhaita kavereitasi. Tajuat, ettei sinulla ole enää ketään muita jäljellä.

 

torstai, 1. elokuu 2013

11 vuoden onnettomuus

Kirjoittelin aikaisemmin toista blogia ja kauhukseni sain tänään huomata, että blogini on haihtunut kuin tuhka tuuleen, ehkä käyttämättömyyttäni se on poistettu, tai muuten vaan..

No kuitenkin. Hieman itsestäni ja tavoitteistani. Siitä kuka olen ollut ja kuka aion olla.

Olen siis kolmen lapsen yksinhuoltaja äiti, 27 vuotta tulee kesäkuussa täyteen. Lapset 9v, 5v ja 2v. Oikein pirtsakoita pakkauksia kaikki kolme ja osaavat pitää äitin kiireisenä.

Miksi olen yksinhuoltaja?

Noh, tähän kun ei ole yksinkertaista eikä lyhyttä vastausta. Aloitetaan siis alusta..

Olin 15 vuotias kun aloin seurustella kahden vanhimman lapseni isän kanssa,kutsuttakoomme häntä Markoksi. Hyvin pian kuvioihin tuli väkivalta ja nuorena likkana en tajunnut lähteä pois. Asiat kehittyi ja 17 vuotiaana huomasin olevani raskaana. Tietoinen päätös,ei mikään vahinko. Koko suhde oli yhtä myrskyä, soutaa-huopaa touhua, joka jälkeenpäin ajateltuna oli hyvinkin kuluttavaa.

Ammattikoulu,autokoulu ja neuvola käynnit. Kyllähän siinä kaikenlaista riitti. Syyskuussa 2004 synnytin esikoiseni,tuon maailman ihanimman pienen rinsessan. Juuri olin itse 18 kerinnyt kesäkuussa täyttämään. Synnytys oli vaikea imukuppi synnytys ja olin TODELLA kipeä synnytyksen jälkeen,veriarvot romahti ja verensiirto nosti vielä korkean kuumeen.

Kaksi viikkoa kerittiin olla kotona kun "Markoa" ei sitten lastenhoito ja perhe enää kiinnostanutkaan ja jätti meidät pärjäämään keskenämme. Maailmani romahti hetkessä. Asiaa ei auttanut yhtään se, että tyttäreni oi koliikki vauva ja huusi yöt eikä se, että "Markolla" oli heti,itseäni kolme kertaa lihavampi nainen kierrossa. Onneksi raskaitten öitten jälkeen sentään pääsin vanhempieni luokse muutamaksi tunniksi nukkumaan ja latailemaan pattereita.

Olin tuolloin 57 kiloinen ja laihduin entisestään. Taisi puntari näyttää pahimmillaan 42 kiloa. Olen siis 157 senttiä lyhyt ja aina ollut erittäin harteikas ja Y- vartaloinen yleisurheilija taustan ansiosta.

Kuvioihin astui ammattikouluaikainen poikaystäväni,kutsutaan häntä nyt vaikka "Veikoksi", jonka kanssa oli kiva tutustua hieman tähän maailmaan, jota minun olisi "pitänyt" elää. Normaalia 18 vuotiaan elämää. Kavereita, baareja jne. Tottakai lapseni hoidin yhtälailla,joskus iltaisin ja viikonloppuisin vanhempani ottivat tyttäreni hoitoon. Kiitos heille, ilman heitä en olisi jaksanut muutenkaan!

Juttu "Veikon" kanssa kuitenkin päättyi yhtä nopeati kuin alkoikin ja tämä "Markon" sen aikainen akka lähestyi minua ja halusi kahville kanssani. Kertoi, kuinka "Marko" ei saanut minua mielestään. Hänen suustansahan minä sen halusinkin kuulla, no en todellakaan!

Meni viikkoja kun taas alettiin "Markon" kanssa tuumailemaan maailmaa yhdessä. Lihoin tuohon aikaan TODELLA nopeasti ja painoa tuli koko ajan lisää. Pian muutimmekin yhdessä toiselle paikkakunnalle,isompaan kaupunkiin pois pienistä ympyröistä. Parhaimpia päätöksiä elämässäni tuo lähteminen.

Kaikki oli uutta ja kivaa, uuteen totuttelua. Painoin tuolloin jo hurjat 82kiloa ja tuolloin päätin aloittaa kunnon elämäntapa remontin! Ensimmäisenä vuotena paino tippui 12 kiloa pelkillä kävelylenkeillä ja hiilareitten pois jätöllä. Painoa oli silti reippaasti, vielä 70 kiloa eli aivan liikaa näin lyhyelle naiselle. Tuosta oli vaikeaa saada enää painoa tippumaan ja paino tuntui junnaavan vain paikallaan, tein sitten mitä tahansa.

Aloitin tarjoilijan opinnot ja kurssillani tutustuin "Mari" nimiseen, itseäni 14vuotta vanhempaan naiseen. Vietimme paljon vapaa-aikaa yhdessä.

Aikaa kului ja "Marko" alkoi olemaan paljon ylitöissä. Tai no, "ylitöissä".

Joskus ajelessani "Marin" kanssa pitkin kaupunkia, hän huomautti "Markon" kropasta jotakin. Sanatarkkaan en muista mitä siitä mainitsi mutta sai hälytyskelloni soimaan. En vielä osannut ajatella mistä on kyse mutta tiesin jotakin olevan meneillään.

Yhtenä kauniina päivänä yritin sitten saada "Markoa" kiinni, oli taas ilmoittanut jäävänsä ylitöihin. Eipä vastannut puhelimeen jonka jälkeen yritin soittaa "Marille" ja sain vain luurin korvaan. Päätin ajaa "Marin" pihaan ja sielähän meidän toinen automme kökötti "Marin" autokatoksessa "piilossa". Harmi vain, että auto oli niin iso ja korkea, ettei sitä voinut olla huomaamatta. Tunsin itseni todella, todella petetyksi ja tyhmäksi. Olihan merkkejä ollut ilmassa. Silti yritin luottaa omaan kihlattuuni ja parhaaseen ystävääni. Tulin kuitenkin pahasti petetyksi,heti kahdelta taholta. Kaksi minulle tärkeintä ihmistä teki pahimman mahdollisen.

Viha ja katkeruus täytti mieleni. Halusin erota pikaisesti ja muutimme erillemme. Kuitenkaan asiaa ei helpottanut että "Marko" asui seuraavalla kadulla ja "Marin" vanhemmat naapurissani jossa se harakka kävi useasti viikon aikana. Keskeytin myös tarjoilijan opinnot koska en kestänyt katsella enää "Marin" naamaa.

Tapailin hetken yhtä "Matti" nimistä miestä, mutta huomasin pian, että hän tykkäsi olla aina kännissä ja itselleni tuo elämäntapa ei sopinut. Homma siis päättyi ennen kuin kerkisi alkaakaan.

Päästiin syksyyn ja kas kummaa, löysin itseni TAAS "Markon" kainalosta!Pian muutettiinkin takaisin yhteen ja poikani ilmoitti tulostaan. Kaikki oli taas hetken hyvin.

Ensimmäistä kertaa jouduin kokomaan fyysistä väkivaltaa myös raskaana ollessani. Aina olin pitänyt raskautta turvanani, ajatellut ettei toinen kajoa kun lapsi on tulossa. Olin tuolloin hölmö 21 vuotias joka ei tiennyt siitä paremmasta mitään. Poika syntyi ja ristiäispäivänä meidät myös vihittiin.

Muutimme toiselle paikkakunnalle kummankin työkuvioitten takia. Kaikki oli hyvin kunnes tuli työpaikkani pikkujoulut joihin tietenkin osallistuin. Tullessani kotiin oli sielä isäntä humalassa 9kk poikamme kanssa ja selkäsaunahan siinä minulle taas tuli.Syytä en tiedä miksi.

Ensimmäisen kerran jouduin soittamaan poliisit paikalle. Isäni myös haki poikamme pois koska itse en välttämättä olisi humalatilani takia kyennyt lasta yöllä hoitamaan. Kuitenkaan vieläkään en tajunnut heittää tuota säälittävää ukon kuvatusta pellolle.

Työmme päättyivät ja päätimme lähteä takaisin vanhalle paikkakunnallemme.

Olin saanut edelliseltä paikkakunnalta paljon uusia tuttavia joita kävin säännöllisesti viikonloppuisin katsomassa.

Mieshän ei tästä tykännyt, vaan eräs kaunis kirkas päivä sain lasteni nähden selkääni oikein urakalla. Silloin päätin että nyt saa riittää!

Kaikessa hiljaisuudessa hommasin asunnon ja koulupaikan parin sadan kilometrin päästä ja kun muutto päivä viimein tuli, teimme isäni kanssa muuton mieheni ollessa töissä. Raukkamaista lähteä sanomatta mutta en nähnyt muutakaan vaihtoehtoa.

Eropaperit laitoin heti vetämään. Sain paljon uhkailuja, milloin mistäkin. Onneksi olin kaukana eikä tarvinnut pelätä että mies meitä löytäisi.

Kun tilanne oli rauhoittunut muutin taas takaisin. Exän kanssa asiat oli ihan ookoo ja lapset asuivat vuoroviikoin kummankin luona.

Oli vapaa viikkoni ja torstai ilta. Käytin tuolloin vielä Irc-galleriaa ja eräs kiinnostava,itseäni vajaa pari vuotta nuorempi miehenalku lähestyi minua. Kutsutaan häntä vaikka "Mikaksi".Juttelu eteni siinä määrin että seuraavana päivänä lähdin ajelulle hänen kanssaan. Ilta oli, sanotaanko,mielenkiintoinen. Lähdimme hänen kavereitaan kuskiin ja joskus yöllä "Mika" toi minut takaisin kotiin. Tuolloin "Mika" ei vielä tiennyt että minulla on lapsia mutta asia selvisi hänelle hyvinkin pian.

Aloimme tapailla tosissamme ja pian jo seurustelimme. Olin todella ihastunut ja pian jo rakastunut. Näimme lähes joka päivä ja viikonloput olimme aina yhdessä. Teimme paljon kaikenlaista mikä oli minulle aivan uutta.

Aikaa kului ja huomasin olevani raskaana. Aivan toivottu ja odotettu lapsi kuitenkin. "Mika" selvisi pian alkujärkytyksestä ja aloimme miettiä asumisjärjestelyitä. Päätimme muuttaa toiselle paikkakunnalle josta olisi kummallakin yhtä pitkä matka töihin. Löysimme helposti asunnon sen hetkisen vuokranantajani kautta ja elokuussa 2010 muutimme yhteiseen kotiin.

Kului 8päivää ja "Mika" lähti kavereittensa kanssa juhlimaan. Seuraavana päivänä maailmani romahti.

"Mika" ei ollut tullut yöllä kotiin. Eikä vielä aamullakaan. Yritin soittaa ja laittaa hänelle viestiä,turhaan. Ajattelin,että hän on joutunut putkaan tms. Mutta ei,iltaan mennessäkään ei mitään ollut kuulunut.

Olin aivan huolesta sekaisin. En tiennyt kuinka päin olisin ollut.

Vasta kolmen päivän päästä sain viestin jossa luki lyhyesti ja ytimekkäästi:" Anteeksi, en vain pysty".

Tässä tilanteessa olisin kaivannut muutakin kuin hemmetin viestin! Olin aivan raivoissani. Kihisin kiukusta enkä tiennyt mitä olisin tehnyt.

Viha muuttui hysteeriseen itkuun jota kesti päiväkausia. Olo oli niin kamala että syöminenkin unohtui. Hyvä että arkisista askareista onnistuin selviämään.

Muutin kuun vaihteessa jo takaisin vanhalle paikkakunnalle. Sain asunnon nopeasti kun tuo työpaikkakin paikkakunnalla oli.

Olo ei helpottanut eikä syömisestä tullut mitään. Oksennus kurkussa sain kahvia juotua että jotenkin pysyin tolpillani. Paino ei noussut grammaakaan koko raskausaikana ja taisi se jopa tippuakin. Olin todella huonossa kunnossa henkisesti. Sairastuin masennukseen ja syömishäiriöön.

Synnytys lähestyi ja viikko ennen laskettua aikaa ajoin kolarin. Jouduin tekemään äkkijarrutuksen liukkaalla tiellä eikä perässäni ajanut auto kerinnyt reagoimaan ja ajoi perääni.

Tuosta alkoi sairaalassa hyppääminen supistusten takia jotka aina sairaalaan päästyäni alkoivat laantumaan. Viisi päivää tätä rallia pitikin suorittaa ja olin jo sen verran turhautunut ja väsynyt että kun synnytys viimein lähti käyntiin,pystyin yön nukkumaan oikein hyvin supistusten välit. Aamulla ei sitten kerinnytkään kuin kävellä saliin ja ponnistaa kolme kertaa ja tyttönen oli maailmassa.

Tyttö oli hieman pieni mutta oikein pirtsakka pakkaus ja saikin täydet kympit. Päästiin pois sairaalasta jo kolmantena päivänä kun neiti oli saavuttanut kolmen kilon painon.

Kävin puntarissa ja kappas, raskaudesta eikä aikaisemmin hommaamistani läskeistä ollut tietoakaan. Painoin 58 kiloa. Kuitenkin syömättömyyteni jatkui ja puntari näytti pian jo 48 kiloa.

"Mikan" kanssa pidettiin edelleen yhteyttä Hän toivoi uutta mahdollisuutta. Monta mahdollisuutta annoinkin ennenkuin itselleni tuli lopullinen stoppi,mielenkiinnon menetys koko touhuun. Aina samaa kaavaa. Viikko asiat hyvin ja kaks päin persettä. Ei tuota vain jaksa.

Enää en jaksanut vastata viesteihin ja puhelutkin estin.

Olin oikeastaan pitkästä aikaa onnellinen vaikka tietenkin vieläkin aivan hukassa. En tiennyt mihin suuntaan lähteä. Silti kaipasin toista joka päivä. Puolitoista vuotta itkin joka päivä.

Tuli syksy ja tapasin baarissa kivan miehen. Yhdenyön juttuhan siitä tuli ja parin päivän päästä sain perinteisen kirjeen jossa tämä mies, vaikka nyt "Tero", harmitteli hukanneensa numeroni. Laitoin "Terolle" samantien viestiä ja parin päivän päästä hän tulikin kahville.

Juttelimme paljon ja pidimme yhteyttä tiiviisti. "Tero" alkoi tulla luokseni viikonloppuisin. Myöhemmin myös joskus viikolla. Aamuisin oli kiva herätä tuoreen kahvin tuoksuun jota hän oli keittänyt ennen töihin lähtöään.

Olimme tapailleet jo 10kuukautta ja menimme paikalliseen yökerhoon. Yhtäkkiä tummatukkainen tyttö tulee huutamaan minulle että "saatanan yksinhuoltaja huora!Etkö sä tajua tapailevas varattua äijää?!Minä oon seurustellut 3vuotta "Teron" kanssa."

En voinut kuin katsoa suu auki tyttöä. Mistään tälläisestä minulla ei ollut minkäänlaista hajuakaan. Asia tuli aivan yllätyksenä.

Selvittelimme asiaa tupakkakopissa kolmistaan. "Tero" sanoi rakastavansa vain minua mutta tuossa tilanteessa noilla sanoilla ei ollut mitään merkitystä. Olinhan ollut toinen nainen jo melkein vuoden. Olin hukannut 10 kuukautta elämästäni tyhjän takia. Kuinka joku voikaan elää täydellistä kaksoiselämää jäämättä siitä kiinni?! "Teron" tyttöystävä,"Aino" ,oli tiennyt minusta jo 8 kuukautta mutta ei ollut voinut aikaisemmin tulla sanomaan minulle mitään eikä yhteiset tuttummekaan olleet asiaa minulle avanneet.

"Teron" tyttöystävä liittyi seuraani ja juttelimme pitkään. Menimme luokseni jatkoille josta lähdimme hänen ystäviensä luokse jatkojen jatkoille. Saunoimme ja joimme, manasimme "Teron" alinpaan kastiin.

Pidimme "Ainon" kanssa paljon yhteyttä ja olemme nykyäänkin hyviä ystäviä.

Aloitin seuraavana vuonna opinnot aikuiskoulutuksessa ja työssäoppimis paikassani oli komea mies,"Jukka". Välillämme kipinöi aina ja teimme paljon asioita töissä yhdessä.

Tuli lokakuu 2012 ja meillä oli työpaikan illanistujaiset joihin minäkin sain kutsun. Tietenkin lähdin mukaan. Menimme paikalliseen yökerhoon jossa "Jukka" teki aloitteen. Menimme tanssimaan ja pian suutellimmekin jo tanssilattialla.

Asiat etenivät ja pian asuimmekin jo yhdessä.

Kaikki oli hirmu vaikeaa. "Jukka" koetteli jatkuvasti hermojani. Mistään ei tullut mitään.

Helmikuussa "Jukka" muutti pois mutta jatkoimme silti yhdessä. Olimme hätäilleet ja yritimme katsoa hieman hitaampaa tahtia homman toimivuutta.

Pian kuitenkin selvisi, että "Jukalla" on toinen nainen.

Taas kerran,kuinka aina minulle voi käydä näin!

Homma nopeasti pakettiin ja se siitä! Työharjoittelustani jäi uupumaan kaksi viikkoa koska en kestänyt enää mennä töihin. Näytön olin kuitenkin kerinnyt suorittaa ja valmistumiselleni ei onneksi ollut mitään estettä.

Aluksi yritimme "Mikan" kanssa yhteenpaluuta;hän kävi katsomassa lastaan mutta eipä siitä sitten mitään taas tullut. Kaksi viikkoa taisi asiat olla hyvin ennenkuin kaikki taas päättyi.

Nykyään katson avoimena tulevaisuuteen. Kyllä tuola jossain on minullekin "se oikea" joka välittää myös lapsistani.

 

Huh huh, johan tuli tekstiä.

Mitä olen oppinut?

Sen, ettei kehenkään voi, eikä kannata luottaa. Ja sen, etten ikinä tapaile työkaveria.

Ja tietenkin sen, että asiat täytyy katsoa loppuun asti ennenkuin kannattaa luovuttaa.

 

Kuka haluan olla?

Parempi äiti. Elämän koulimana tajuan ja tiedän asioita, joista monellakaan ei ole mitään hajuakaan.

Lihaksikas ja itsestään huoltapitävä äiti. Massakausi takana ja kivat lihakset jo löytyy. Hurahdin punttisalilla käyntiin eikä loppua näy. Ja painon olen taas saanut tuonne 58kilon kieppeille enkä enää mikään luuranko haluakaan olla.

 

 

 

 

 

 

perjantai, 17. toukokuu 2013

Pylly ylös ja lenkille!

"Tälle kesää ei enää kerkiä mutta jos ensi kesäksi sitten".

Tuttu lause, jonka jokainen on ainakin joskus kuullut jos ei itse sitä ole suustansa päästänyt.

Miksi odottaa?

Tekosyitähän löytyy aina. On liian kuuma, sataa vettä, on kiire, pitää juosta kaikenmaailman kissan ristiäisissä pitkin kesää jne.

Ei se vaadi kuin itsekuria. Itsekuria kieltäytyä hiilaripommeista juhlissa, motivaatioita saada raahattua itsensä lenkille, salille tai vääntää muutamat punnerrukset kotona ja vahvaa tahtoa pysyä päätöksessä aloittaa muutos NYT, ei vasta huomenna tai viikon päästä.

Tiedän, että monilta puuttuu vertaistuki ja se motivaatio. Motivaatioita voi etsiä katselemalla itseään peilistä.Miettimällä mitä haluaa itsessään muuttaa ja miltä haluaa näyttää. Kaikki kun on mahdollista. Vertaistukea on sitten hieman vaikeampi löytää.

Itseäni motivoi suuresti vuonna 2005 otettu valokuva jossa painan 82kiloa. Se kuva on liitetty kuvaan joka on viime kesältä, jossa olen taas sen 26kiloa kevyempi kuin vuonna 2005. Kummaltakohan haluan näyttää? Uskalsin jopa viimein julkaista kuvan facebook-tililläni. Kovastihan tuosta muutoksesta ropisi kehuja kavereiltani. Mutta en minä kehuja hakenut. Ainoastaan sitä että jos minä, kolmen lapsen yksinhuoltaja, pystyn tähän niin pystyy siihen kuka tahansa.

Aluksi kävin vain kävelemässä. Pienin lapsi rattaissa ja poika narun päässä fillarin kanssa. Saihan niistäkin jo kovasti vastusta. Sekään ei pian riittänyt ja aloin hölkätä. Aluksi vain pieniä pätkiä mutta joka kerta hieman pisempään. Pian jaksoin jo hölkätä 4,5km. Kaivoin rullaluistimet kaapista ja ostin luistelusauvat. Niitten kanssa kun luistelusta saa enemmän irti. Luistelin aina kun lapset sain johonkin hoitoon. Lenkit olivat pituudeltaan n. 20km mittaisia. Peruskunto oli siis jo aivan ookoo.

Kehitin kaikenlaista. Homma meni siinä suhteessa överiksi jossain vaiheessa että sain täyden liikuntakiellon 2viikoksi tulehtuneen reisilihaksen takia. Kyse ei ollut vääränlaisesta treenistä tai venyttelyn puutteesta vaan puhtaasti liiasta treenamisesta. Kävelin tuolloin kiellosta huolimatta.

Hölkkä muuttui juoksuksi ja lisää vauhtia toi 30-40km mittaiset pyörälenkit. Myös maastossa jossa ei niin helppo ole kulkea edes kävellen. Tuo mukavasti vaihtelua maantiepyöräilyyn.

Ostin myös sykemittarin ja johan on kuulkaa motivoinut liikkeelle lähtöä aivan eri tavalla!

Mutta kun sekään ei riittänyt.

Palkkasin lastenhoitajan marraskuussa 2012 jotta pääsen salille. En mihinkään akka salille vaan kunnon ÄIJÄ salille missä hiki haisee ja rauta kolisee!

Marraskuussa aloituspainoina oli kutakuinkin jotain tälläistä..

Tässä vain muutamia esimerkkejä

- Prässi 60kg

- Ylätaljalla rinnalle veto 15kg

- Reiden loitontajat 25kg

- Reiden lähentäjät 20kg

- Mave 25kg

Nyt, toukokuussa 2013 puolivuotta myöhemmin luvut ovat tälläiset:

- Prässi 140kg

- Ylätaljalla rinnalle veto 45kg

- Reiden loitontajat 55kg

- Reiden lähentäjät 60kg

- Mave 80kg

Huima muutos,eikö?

Ja kaikki liikkeet teen HALLITUSTI, en minkään tempon mukaan,toisin,kuin monilla naisilla tuntuu tuola salilla tempo vievän toistoja :D

Ja ei, en todellakaan ole päässyt edes joka viikko salille!

Ostin kotiin kunnon levypainokäsipainot joilla treenaan PALJON! Myös kuntokeskus löytyy mutta sillä en tee kuin ala- ja ylätaljaa. Kunnon levytangon kun saisi hommattua niin luopuisin tuosta kuntokeskuksesta mielelläni. Myös eri kokoisia kahvakuulia löytyy joilla on hyvä treenata perusheilautuksilla jalkojen lihaksia ja treenata käsien ojentajia.

Tällä hetkellä teen selväpiirteysohjelmaa jonka tarkoituksena on siis tuoda tiettyjen lihasryhmien lihakset paremmin näkyville.

Ja testiin lähtee ehdottomasti HICH (High intensity circuit training) - treeni, jonka avulla pitäisi pystyä korvaamaan pitkä lenkki 7minuutissa kotona tehtävällä intensiivisellä treenillä. Tästä tuloksia myöhemmin.

Ruokahommista ja käyttämistäni lisäravinteista turisen sitten joskus toiste,niitä kun on turha ämpätä tähän samaan tekstiin.

Mutta jos viitsit edes tänne asti lukea niin pienenä vinkkinä vielä,

SINÄ ITSE PÄÄTÄT KUKA ja MILLAINEN HALUAT OLLA eikä kukaan muu tule sitä muutosta sun puolestas tekemään eikä sua sinne lenkkipolulle raahaamaan! KONE KIINNI ja ULOS MARS!

Nauttikaa auringosta, lämmöstä ja kesäisistä keleistä nyt kun niitä piisaa!Sitähän ei tiedä kuinka sateinen kesä meitä taas muuten odottaa!

 

 

keskiviikko, 8. toukokuu 2013

Yksinhuoltaja on ruma sana

Minut, kuten monet muutkin yksinhuoltajat tullaan leimaamaan. Ainakin naispuoliset yksinhuoltajat. Miehistä en ole niin varma ;ehkä heitä pidetään jonkin sortin sankareina  äidin “hylättyä” lapsensa.
Äitihän siis AINA poikkeuksetta hylkää lapsensa ulkopuolisen silmissä, vaikka lapsi olisi äidiltä viety oikeusteitse tms.
Nämä leimaajat ovat yleensä naisia, jonkin sortin perheidyllissä asuvia katkeria naisia, joiden elämä pyörii miestä ja lapsia päivät palvellen. Lapsia saakin palvella, mutta että miestä pitäisi alkaa vielä hyysäämään sen jälkeen, kun hoidat omat mahdolliset työsi, kotityöt, teet ruoan pöytään, lähetät lapset aamulla kouluun ja kuskaat mahdollisesti vielä harrastuksiinkin ja kaikenmaailman kissanristiäisiin!
Ei ihme jos te naiset katkeroidutte meitä yksinhuoltajia kohtaan. Me saadaan sentään päättää kaikki asiamme ihan itse kysymättä keneltäkään mielipidettä tai lupaa tehdä jokin asia. Ja vielä pärjätäänkin osassamme hemmetin hyvin! Ilman sitä miestä.

Miehet eivät yleensä leimaa yksinhuoltajia, mutta kun tapaat kivan miehen jonka päässä saattaisi olla vielä muutama elävä aivosolu tallella, juoksee hän mitä luultavammin karkuun kuultuaan kyseisestä leimastasi. Niin valitettavaa kuin se onkin, tämä leima ei ole näkyvä, vaan joudut käymään joka ikinen kerta leimasi paljastuttua saman henkisen helvetin läpi.

Kyllä, vastasit juuri itse omaan kysymykseesi. Olemme näiden ihmisten mielestä jotenkin vähempi arvoisia kuin lapsettomat sinkut tai parisuhteessa elävät lapselliset ihmiset.

Mutta mitäs jos minä tästä nyt alkaisin seurustella? Ei, tilanne ei muutu ennen kuin asut saman katon alla tämän kaikkea hallitsevan alfauroksen kanssa.

Mikään yhteen muuttoon ryntääminenkään ei ole hyvä vaihtoehto, mitä ilmeisimmin eroatte jo seuraavaan kesään mennessä kun tätä uroota alkaa menojalka vipattamaan ja hän lähtee  metsästysretkelleen.
Hän ehkä mahdollisesti voi syksyllä anella sinua takaisin tajuttuaan, että koko kesä meni kännissä toilaillessa  muutama satunnainen yhdenyönhoito rikkaampana. Mahdollisesti tällä uroolla on siis vähintään klamydia; passita hänet siis sukupuolitautitesteihin ennekuin lupaat uutta mahdollisuutta. Puhtailla papereilla voit hänet ehkä pitkän henkisen kidutuksen jälkeen sänkyysikin päästää.


Myös vanhat ihmiset ovat kovia leimaamaan. Eihän nyt herttileeri lapsia voi edes tehdä avioliiton ulkopuolella ja sen ekan miehen kanssa eletään koko loppuelämä, että niin!


Ja eihän yksinhuoltajat voi pärjätä mitenkään yksin, ei ei ei ei ei! Tarvitsemme poikkeuksetta määräilevän miehen, joka päättää sinun vapaa-ajastasi(sinulla ei siis ole vapaa-aikaa) ja joka ikisestä kodin hankinnasta,  joka ilmeisimmin on uusi led- 3D teevee tai kotiteatteri tai uusi auto.
Ja tämä uusi autohan sitten on tämän miehesi uusi rakkauden kohde,joten turha kilpailla huomiosta sen kanssa. Mies hinkkaa ja puunaa mieluummin uutta kaunokaistaan kuin suo sinulle yhtä lämmintä katsetta. Turha yrittää hakea huomiota uudella kampauksella tai seksikkäillä alusvaatteilla, miehesi ei tule niitä huomaamaan. Ja turhaan isket sitä pakkelia naamaasi, keskity sinä siis vaan kuorimaan niitä pottuja!
Voit toki valittaa ystävättärillesi kun sinulla ei ole omaa-aikaa, tyydy siis vain valittamaan koska valittaminen ei muuta mitään, saat silti pitää “ihanan” miehesi. Jossain vaiheessa lopetat jopa valittamisen koska kukaan ei jaksa kuunnella sinua. Tyydyt kohtaloosi pikkuvaimona jonka tunteilla ei ole merkitystä.
Onko tuokaan nyt mistään kotoisin.. EI!


Yksinhuoltajuushan on poikkeuksetta synti, vaikka siippasi olisi tehnyt huorin ja löytänyt uuden naisen elämäänsä sinä aikana kun vielä olette yhteisen punkan jakaneet. Miestäsi ei kuitenkaan leimata miksikään. Lähdet miehesi luota lapset mukanasi. Leimaudut siis tässäkin tapauksessa.

Miksi meidät aina leimataan?!

Älkääkä ottako niin hemmetin tosissanne minun kirjoituksiani, nämä ovat VAIN minun mielipiteitäni, minun itseni havainnoimia asioita elämäni varrelta.